Hirvivaara

Terveisiä Ruotsin Vemdalenista. Se on laskettelukeskus lähellä Årea. Itse jätin tällä kertaa sukset jalastani ja keskityin kirjallisuuteen ja rentoutumiseen urheilun sijaan. Se sekä kannatti että oli samalla kertaa typerä teko. Sain yhden pitkään panttaamani tekstin alkuun ja sivuja kertomukseen syntyi kymmenen. Mutta taiteen vastapainoksi söin suklaata ja lihapullia koko viikon ja makailin kirjallisuuden keskellä, joten hiihtolomalla lihosin kauhistuttavat neljä kiloa. Nyt sitten pitäisi päättää, haluanko päästä näistä kiloista eroon, vai luovutan ja annan kilojen kertyä?

Asiasta toiseen. Hirvi on uljas eläin. Erityisen isolta uroshirvi näyttää auton keulan edessä. Sellaisen meinasin saada koristeeksi matkallani. Nyt ensiksi annankin julkisen kiitoksen kaikille hirvikolareita tutkineille ja niistä selviytymisneuvoja radiossa ja televisiossa antaneille. Niiden neuvojen avulla minä ja lapseni olemme hengissä ja ehjinä kotona.

Eli mitä tapahtui? Hirvi rymisti tienreunalta eteemme tielle. Ajoin sellaista tasaista satasta ja tienpinta oli jäinen. Kun näin hirven oli jalkani jo refeksinä painanut jarrut hätäjarrutukseen ja kuulin lukkiutuneiden renkaiden ja nastojen vinkuvan jään pinnalla. Vauhtiimme jarrutus ei vaikuttanut juurikaan. Tien vierellä oleva lumipenkka oli liki metrinen ja arvelin, ettei meistä nähden oikealta tielle rymistävä hirvi kipua sen yli nopeasti ja siksi ohjasin vaistonvaraisesti kohti vastaantulijoiden kaistaa. Mutta olin väärässä. Väkivahva hirvi työnsi itsensä lumikinoksen läpi kuin tyhjää vain siinä se sitten oli edessämme. Tässä kohtaa alkaa asiantuntijoille kiitokset henkemme pelastamisesta.

Huusin lapsille HIRVI! Ja toivoin ettei heille käy mitenkään. Lauseet välähtelivät tajunnassani. Hirvi. Autokolari. Miten vältät sen. Muistin asiantuntijoiden sanoneen, että hirvi ei väistä vaan se kulkee valitsemaansa reittiä kuin juna poikkeamatta siitä. Aiemmin oli porojen ja peurojen kanssa tehnyt muutaman kerran tuttavuutta ja nehän loikkivat sinne tänne tai peräti ne kääntyvät hyökkäykseen sarvet tanassa autoa kohti. Mutta ei hirvi kääntyile. Toinen asiantuntijan ohje oli - jos törmäät, törmää hirven takapäähän. Se on kevyempi kuin tappavan murskaava eturuho. Yritä jos mahdollista kiertää takaa.

Koska jarrut olivat paniikkijarrutuksessa ja minullahan ei ole ABS jarruja, jouduin tekemään ikävän päätöksen. Lopettaa jarruttaminen ja yrittää eturuhoon törmäämisen sijaan kiertää eläin. Tai jos törmäystä ei pysty estää, ainakin törmätä sen takaruhoon.

Vapautin jarrut. Tämä kaikki tietysti tapahtui silmänräpäyksessä kuten kuten ajatusketjuni kulkee suuressa hädässä. Tapahtumien kirjoittaminen on tietysti hidasta, kuten on lukeminenkin, mutta yritä ajatella tiimalasia jossa ei olekaan kuristinta vaan hiekka putoaa näkökykyäsi nopeammin ylhäältä alas. Näin ajatukseni kulkevat. Lauantaina meillä piti olla rento ajomatka hiihtokeskuksesta laivalle sillä sään oli luvattu olevan kaunis, vaikkakin näin aamulla ilma oli sumuinen. Hanget vuoristomaisemissa ovat erityisen valkeat ja lunta pakkautuu puiden kylkeen aina sen mukaan, mistä päin tuulee.

Vapautin jarrut ja aloin ohjata oikealle kohti hirven takaruhoa. Eihän ne renkaat pureutuneet lukkojarrutuksen jälkeen, ja siksi jouduin vieläpä hieman töpäyttää kaasuakin jotta saan pitoa. Renkaat taipuivat ja nastat purivat jäätä ja auton nokka kääntyi kohti hirven takaruhoa, joka oli vasta päässyt penkalta tielle. Auto läheni hirveä (matkaa oli nelisen autonmittaa), näin hirven pään edessäni ja käänsin yhä rattia hillitysti mutta tehokkaasti. Sitten keula osoitti hirven keskiruhoa mutta hirvi samaan aikaan rynni edelleen kohti tien toista reunaa joten keskiruho vaihtui takajaloiksi ja lopulta edessäni olikin lumipenkka ja vauhtia noin 80 kilsaa tunnissa. Nopea perän heitto näpäyttämällä jarruja ja viipauttamalla rattia (nyt saan kiittää selviytymisestä itseäni ja nuoruuden hurjastelujani), keula notkahti kohti keskikaistaa, perä heivasi muutaman kerran mutta sain otteen tiestä ja auton haltuuni.

Siinä se hirvijuttu. Sydän hakkasi itseään pois rinnasta mutta painoin sen takaisin kylkiluitten väliin. Huh huh. Selvittiin. Kiitos teille hirvikolarien asiantuntijoille jotka olette jakaneet tietonne!