Isyys verrattuna äitiyteen

Miesliikkeessä on viimeaikoina keskusteltu kiivaasti isyyslaista. Isyyslakia halutaan muuttaa, mutta mihin suuntaan? Mielestäni lapsen etu olisi se, että isyyttä muutetaan kohti äitiyttä. Se kannustaisi miehiä erityisesti adoptoimaan isättömiä lapsia.

Miksi miehet eivät halua isäksi adoptoimalla lapsia? Verrataanpa isyyttä äitiyteen. Ydinperheessä vertailu on vaikeaa, puuttuu selkeät tutkimukset siitä, miten isät kokevat siellä isyytensä suhteessa äitiyteen. Sen sijaan eron jälkeen vertailu on jo paljon helpompaa. Valtaosa miehistä muuttuu eron myötä etävanhemmiksi ja naiset pysyvät lähivanhempina.

On valtavasti yksinhuoltajaäitejä lapsineen. Lapsilta puuttuu isä. Voisiko miehet joukoin alkaa adoptoimaan isättömiä lapsia ja alkaa isiksi?

Mietitäänpä isyyttä suhteessa äitiyteen. Yksinhuoltajan lapsen adoptoinut mies käytännössä adoptoi vain velvollisuuden maksaa elatusmaksuja. Hän adoptoi mahdollisen tapaamisoikeuden ja mahdollisen huoltajuusoikeuden. Hän adoptoi oikeuskierteen ja joutuu juoksemaan raastuvassa kuukausia saadakseen oikeudelta vahvistetut tapaamisoikeudet ja huoltajuuden.

Isä ei siis adoptoidessaan yksinhuoltajan lapsen muutu samanlaiseksi perheeksi kuin yksinhuoltaja lapsineen elää. Hän ei saa lapsiperheille myönnettyjä tukia, hän ei saa perheneuvolan tukea, hän ei saa lapsilisää, hän ei edes välttämättä saa ikinä tavata lastaan.

Sen sijaan hänelle alkaa pudota postiluukusta vaateita. Elatusvaade. Vaade maksaa osansa lapsen harrastuksista, vaade maksaa lapsen vaatteita, asumiskuluja äidillään, ja jopa vaade maksaa puolet päivähoitomaksuista joita isä ei tarvitse lainkaan.

Pahimmillaan postiluukusta putoaa kymmenien tuhansien eurojen oikeudenkäyntilasku yhdessä oikeuden kielteisen tuomion kanssa - valvotut tapaamiset pari tuntia kuukaudessa. Isä saa siis tavata adoptiolastaan kaksi tuntia kuukaudessa ja maksaa tuosta oikeudesta yli kaksisataan euroa valvonnan järjestävälle taholle.

Isä saattaa joutua jopa harkitsemaan pakkoavioliittoa lapsen äidin kanssa. Mies saattaa kokea, että yksinhuoltajaäiti pakottaa isän sänkyynsä. Painostus voi olla ylitse pääsemätöntä. Isä ei näe adoptiolastaan paitsi jos pitää äidin tyytyväisenä. Isä voi joutua hyväksikäytetyksi.

Isän asema on surkea. Adoptiolapsen äiti samaan aikaa nauttii yhteiskunnan arvonantoa. Arvonanto tulee oikeutena asua lapsen kanssa, oikeutena nostaa tililleen lapsilisät, oikeutena vaatia perhetukia, oikeutena vaatia perheneuvoloiden palveluja, oikeutena vaatia lapsen adoptoineelta isältä käteistä rahaa. Ja ehkä oikeudettomasti jopa vaatia häneltä henkilökohtaisia palveluja.

Kuka mies haluaa moiseen kurimukseen? Ei kukaan. Ei siis ihme, että maailmassa on lapsia, jotka kaipaavat adoptioisää. Mutta maailmasta ei löydy yhtään selväjärkistä miestä joka haluaisi isäksi ja adoptoisi yksinhuoltajan lapsen.

Mitättömän isyyden vertaaminen runsasetuiseen äitiyteen saa olon suorastaan pahoinvoivaksi. Isiä potkitaan päähän. Miesliikkeellä on valtavasti tekemistä jos se aikoo yhteiskunnassamme nostaa isyyden tasa-arvoiseksi ja haluttavaksi rooliksi. Kun isyyslakia korjataan, on tehtävä sukupuolivaikutusten arviointi ja verrattava, millaiseen kurimukseen miehet lapsineen isyyden myötä on nykyisillä laeilla haluttu saattaa. Asioiden on muututtava. Isyyslain on muututtava.